Miksi emme enää osaa olla poissa?
Sataa.
Sellainen kesäsade, joka ei pilaa päivää vaan hidastaa sitä. Istun mökkimme terassilla ja katson merta. Välillä tuntuu, että meri ymmärtää ihmisestä enemmän kuin ihminen itse. Se ei kiirehdi. Se ei pyri olemaan jatkuvasti tyyni. Se liikkuu omaan tahtiinsa. Eikä ole kahta samanlaista aaltoa…
Paitsi, että kirjoitan pitkästä aikaa sivustolleni blogin, kirjoitan joitain sellaista, jota en olisi uskonut koskaan kirjoittavani.
Kaipasin tunnetta siitä, että nyt alkaa loma.
Olin ollut kuukausia opintovapaalla. Kun kesäloma sitten alkoi, mitään ei oikeastaan muuttunut. Päivät vain jatkuivat samanlaisina kuin ennenkin. Ei viimeistä työpäivää. Ei tyhjenevää kalenteria. Ei sitä pientä helpotuksen tunnetta, joka tavallisesti kertoo mielelle, että nyt saat päästää irti.
Yllättäen huomasin kaipaavani juuri sitä tunnetta.
Tunne jäi kulkemaan mukanani. En saanut sitä oikein kiinni. Kyse ei ollut levosta, sitä en oikeastaan kaivannut. Vasta vähitellen oivalsin kaipaavani jotain aivan muuta. Kaipasin siirtymää. Tunnetta siitä, että yksi vaihe päättyy, jotta toinen voi alkaa.
Samalla huomasin jotain muutakin.
Opintovapaan aikana sosiaaliset kohtaamiset vähenivät minimiin. Päivät täyttyivät tutkimuksesta, kirjoittamisesta ja omista ajatuksista. Nautin siitä valtavasti. Silti huomasin välillä kaipaavani käytäväkeskusteluja, yhteistä naurua ja sitä pientä hektisyyttä, joka syntyy, kun ihmiset ratkovat merkityksellisiä asioita yhdessä.
En kaivannut kiirettä.
Kaipasin elämää...
Työpsykologiassa palautumista pidetään yhtenä hyvinvoinnin tärkeimmistä edellytyksistä, eikä syyttä. Mutta välillä tuntuu, että hyvinvointikeskustelu on muuttunut hieman mustavalkoiseksi. Meitä muistutetaan jatkuvasti siitä, että työ pitää osata jättää työpaikalle, viikonloppuna ei pitäisi ajatella työasioita ja palautuminen edellyttää mahdollisimman täydellistä irrottautumista työstä.
Ymmärrän hyvin, miksi tästä puhutaan. Monelle juuri nämä rajat ovat välttämättömiä. Mutta samalla mietin, olemmeko joskus alkaneet puhua hyvinvoinnista niin yksioikoisesti, että siitä tulee uusi suoritus.
Pitäisi palautua oikein.
Pitäisi levätä oikein.
Pitäisi irrottautua oikein.
Ja jos huomaat miettiväsi innostavaa työideaa lauantai-iltana, saatat alkaa pohtia, teetkö nyt jotain väärin. Ja ainakaan tätä ei kannata missään ääneen julistaa, että saatoin (vahingossa) ajatella työasioita lauantaina.
Tutkimus kertoo kuitenkin paljon hienovaraisemman tarinan.
Työpsykologiassa tiedetään, että kaikki kuormitus ei kuluta. Osa siitä haastaa sopivasti, aktivoi, synnyttää innostusta ja vahvistaa kokemusta siitä, että tekee jotakin merkityksellistä. Tätä kutsutaan haastekuormitukseksi (challenge demands). Samalla palautuminen ei tarkoita pelkästään fyysistä lepoa. Tarvitsemme myös psyykkistä, emotionaalista ja sosiaalista palautumista. Jos ympärillä on pitkään vain hiljaisuutta, saatammekin alkaa kaivata juuri niitä ihmisiä, joiden keskeltä joskus halusimme hetkeksi pois.
Ehkä kaikkein tärkein oivallus onkin tämä.
Palautuminen ei ole elämää ilman kuormitusta, vaan tasapainoa kuormituksen ja levon välillä.
Työ ei automaattisesti kuluta, eikä vapaa-aika automaattisesti palauta. Joskus työ vie voimia. Joskus se antaa niitä. Joskus hiljaisuus tekee hyvää. Joskus juuri keskustelu ystävän tai kollegan kanssa palauttaa enemmän kuin kokonainen päivä yksin.
Ehkä hyvinvointi ei synny siitä, että poistamme elämästämme kaiken kuormituksen.
Ehkä hyvinvointi syntyy siitä, että elämässä on oikea rytmi.
Sopivasti vastuuta. Sopivasti lepoa.
Sopivasti hiljaisuutta. Sopivasti ihmisiä.
Sopivasti aikaa ajatella. Sopivasti tekemistä, joka saa ajan unohtumaan.
Meri muistuttaa tästä joka päivä. Se ei pyri olemaan jatkuvasti samanlainen. Tyyni päivä tuntuu tyyneltä vain siksi, että välillä tuulee. Aurinko tuntuu lämpimältä sateen jälkeen. Vastakohdat eivät kumoa toisiaan. Ne tekevät toisensa näkyviksi.
Luulen, että ihmiselle käy samoin.
Ehkä emme tarvitse vähemmän elämää. Ehkä tarvitsemme enemmän ymmärrystä siitä, millainen rytmi juuri meille tekee hyvää.
Minulle tämä kesä on opettanut ainakin yhden asian.
En kaivannut lisää lepoa.
Kaipasin tunnetta siitä, että elämä hengittää.